kirjoittanut Kaj Sotala alun perin Less Wrong -verkkosivustolle, englannista kääntänyt Maija Haavisto
Internal Family Systems (IFS), suomeksi sisäisen perheen terapia, on psykoterapian koulukunta/tekniikka/malli, joka soveltuu erityisen hyvin käyttöön yksin tai toisen maallikon kanssa. Vuosien ajan olin kiinnittänyt huomiota siihen, että monenlaiset tunne- tai vuorovaikutustaitojensa kehittämiseen merkittävästi panostavat ihmiset, jotkut rationalistiyhteisössä ja toiset sen ulkopuolella, mainitsivat usein IFS:n.
Siispä vilkaisin IFS-mallin Wikipedia-sivua ja työnsin ajatuksen syrjään, koska se kuulosti minulle hölynpölyltä. Sitten joku nosti IFS:n uudelleen esiin, ja ajattelin, että ehkä minun pitäisi vielä harkita asiaa. Siispä vilkaisin Wikipedia-sivua uudestaan, ajattelin "plaah, yhä pötyä", ja torjuin taas koko jutun.
Tätä jatkui, kunnes osallistuin selkeän ajattelun kehittämiseen suuntautuneen Center for Applied Rationalityn (CFAR) mentoriohjaukseen syyskuussa 2018. Koulutuksessa käsiteltiin sisäisten ristiriitojen käsittelemiseen kehitettyä Internal Double Crux -tekniikkaa. IDC tuntui minulle hyvin luontevalta, joten aloin käyttää sitä ja fasilitoida sitä joillekin ystäville. Kuitenkin kun aloimme hyödyntää sitä tunnepohjaisemmissa ongelmissa (verrattuna tilanteisiin, joissa empiiriset faktat osoittivat eri suuntiin), vastaan alkoi tulla hämmentäviä asioita, jotka eivät tuntuneet sopivan IDC:llä käsiteltäviksi, ...asioita jotka toivat mieleen sen, miten ihmiset olivat kuvailleet IFS:ää. Sen jälkeen vihdoin perehdyin aiheeseen ja olen menestyksekkäästi hyödyntänyt IFS:ää siitä lähtien.
Tässä tekstissä yritän kuvailla ja motivoida IFS:ää ilmauksilla, jotka antaisivat lukijoille vähemmän herkästi saman vaikutelman "ei, tämä on humpuukia" kuin minulla alun perin oli.
Tämän tekstin tarkoitus on perustella, miksi jokin IFS-mallin kaltainen voisi pitää paikkansa ja olla toimiva. Se ei varsinaisesti ole tarkoitettu perustelemaan, että IFS on totta. Syy miksi ajattelen IFS-mallin mukaan on, että olin alun perin hyvin skeptinen sitä kohtaan (alla lisää tämän skeptisyyden syistä), mutta sitten aloin törmätä asioihin, jotka ilmenivät kuten IFS oli ennakoinut - ja sain tietää IFS:n ennakoineen ne vasta jälkeenpäin, tutustuttuani siihen paremmin.
Lisäksi minusta tuntuu, että IFS antaa minulle huomattavasti ratasmaisemman tavan ymmärtää niin muiden ihmisten kuin itsenikin käytöstä, ja se on ollut huomattavan transformatiivinen omien tunne-elämän haasteideni käsittelyssä. Useat tuntemani ihmiset ovat kuvailleet vastaavia voimakkaita vaikutuksia omalla kohdallaan. Toisaalta jos ei lasketa muutamaa yksittäistä tutkimusta, joiden otsikoissa on "soveltuvuusselvitys" tai "esitutkimus", IFS:n tueksi on silmiinpistävän vähän vertaisarvioitua tutkimusta, mikä tarkoittaa, että on syytä muistaa terve skeptisyys.
Uskon, että vaikka IFS ei olisikaan aivan totta, se on tällä hetkellä paras malli selittämään havainnot, joihin se osoittaa. Suosittelen lukemaan tämän tekstin pehmeiden taitojen oppimisen viitekehyksessä - kokeile tätä näkökulmaa ja katso, onko selityksessä mitään, joka tuntuu resonoivan omien kokemustesi kanssa.
Mutta ennen kuin puhumme IFS:stä, puhutaan ensin robottien rakentamisesta. Osoittautuu, että jos kokoamme yhteen valmiita ajatuksia koneoppimisesta ja neurotieteestä, voimme päätyä suunnitelmaan robotista, joka muistuttaa melko läheisesti IFS:n mallia ihmismielestä.
Nyt seuraa tarkoituksellisen yksinkertaistettu tarina, joka vetää mutkia suoraksi verrattuna sekä täyteen IFS-malliin että kuvaukseen kaikesta, mitä tiedän ihmisen aivoista. Sen tarkoituksena on osoittaa, että agenttipohjainen arkkitehtuuri, jossa on IFS-tyylisiä aliagentteja, voisi helposti syntyä koneoppimisen perusperiaatteista väittämättä, että kaikki kyseisen lelumallin yksityiskohdat vastaavat tismalleen ihmisaivoja. Robottitarinan jälkeen seuraa pohdintaa siitä, mitä IFS sitten väittää ihmisen aivojen yhteydessä.
Kuvitellaan, että olemme rakentamassa robottia, jonka haluamme olevan yleisesti älykäs. Nyt muodikasta vaikuttaa olevan syvävahvistusoppiminen (deep reinforcement learning), joten päätämme käyttää sitä. Robotti tutkii ympäristöään, kokeilee erilaisia asioita ja vähitellen kehittää tapoja ja mieltymyksiä sen kokemuksen karttuessa (aivan kuin ihmisvauvatkin).
Asiassa on joitain pulmia, jotka pitää huomioida. Ensinnäkin syvä vahvistusoppiminen toimii hyvin simuloiduissa ympäristöissä, joita on turvallista tutkiskella määrittelemättömän kauan. Ongelmia kuitenkin syntyy, jos robotin on tarkoitus oppia tosielämän ympäristössä. Jotkut robotin tekemät toiminnot saattaisivat johtaa katastrofaalisiin seurauksiin, kuten sen vaurioitumiseen. Jos robotti tekee vain asioita sattumanvaraisesti, se voi päätyä vaurioittamaan itseään. Vielä pahempaa: jos robotti tekee jotain, joka olisi voinut olla katastrofaalista, mutta täpärästi välttää ikävyydet, se saattaisi sitten unohtaa koko jutun ja päätyä tekemään saman uudestaan!
Miten voisimme käsitellä tätä? No, tarkastellaan olemassaolevaa kirjallisuutta. Lipton et al. (2016) ehdotti lupaavaa ideaa unohtamisosan käsittelemiseen. Heidän lähestymistapansa on nimenomaan säilyttää muistot vaaratiloista - tilanteista, jotka eivät itsessään ole katastrofaalisia lopputuloksia, mutta joista oppija on aiemmin päätynyt katastrofiin. Esimerkiksi, jos "kuumaan hellanlevyyn osuminen" on katastrofi, niin "olla juuri tökkäämässä sormella hellaan" on vaarallinen tila. Riippuen siitä, kuinka varovaisia haluamme olla, ja kuinka monta edellistä tilaa haluamme sisällyttää vaaraluetteloon, "hellan lähelle meneminen" ja "hellan näkeminen" voivat myös olla vaarallisia tiloja, mutta silloin lopputuloksena saattaa olla pahasti hellakammoinen robotti.
Joka tapauksessa säilytämme vaaratilat varastoituna erilleen siten, että oppija ei koskaan unohda niitä. Käytämme tätä vaarallisten tilojen varastoa kouluttamaan pelkomallin: mallin, joka yrittää ennustaa todennäköisyyden päätyä katastrofiin jostain tietystä uudesta tilanteesta. Esimerkiksi robotti ehkä törkkäsi robotin näpeillään hellaa keittiössämme, mutta konesormilla sohiminen muissa keittiöissä voi yhtä lailla olla vaarallista. Haluamme siis pelkomallin yleistyvän omasta hellastamme myös muihin helloihin. Toisaalta emme tahdo, että se olisi hellakammoinen ja juoksisi karkuun jo pelkästä hellan näkemisestä. Pelkomallimme tehtävänä on ennustaa tarkalleen, kuinka todennäköistä robotin on päätyä katastrofiin senhetkisestä tilanteesta, ja sitten tehdä yhä vähemmän houkuttelevaksi joutua tilanteisiin, jotka saattavat johtaa katastrofiin.
Tämä kuulostaa hyvältä teoriassa. Toisaalta Lipton et al. olettavat edelleen, että he voivat kouluttaa oppijansa simuloidussa ympäristössä ja voivat nimetä katastrofaaliset tilat etukäteen. Emme tiedä ennalta kaikkia mahdollisia katastrofeja, joihin robotti saattaa päätyä - se voisi astella alas jyrkänteeltä, ampua itseään jalkaan laserpyssyllä, joutua teknologista työttömyyttä vastustavien aktivistien mukiloimaksi, tai monia muita mahdollisuuksia.
Joten otamme mallia ihmisistä. Emme voi tietää etukäteen kaikkia ikäviä asioita, joita robotillemme voi tapahtua, mutta voimme tunnistaa joitakin asioiden kategorioita, jotka ovat yhteydessä katastrofiin. Esimerkiksi mukiloiduksi tuleminen tai omaan jalkaansa ampuminen aiheuttavat fyysisiä vaurioita, joten voimme asentaa antureita osoittamaan, milloin robotti on saanut fyysisiä vahinkoja. Jos nämä anturit - kutsutaan niitä "kipu"-antureiksi - rekisteröivät pahoja vaurioita, pidämme tilannetta katastrofaalisena. Kun näin käy, tallennamme tämän tilanteen ja sitä edeltävät tilanteet vaarallisten tilanteiden luetteloon. Olettaen, että robotti on onnistunut pääsemään pois tilanteesta ehjänä ja kykenee ylipäätään tekemään mitään, käytämme tätä vaarallisten tilanteiden luetteloa pelkomallin kouluttamiseen.
Tässä vaiheessa huomaamme, että tämä on alkanut muistuttaa meitä kokemuksistamme ihmisten kanssa, esimerkiksi surullisenkuuluisasta Pikku Albert -kokeesta. Ihmisvauvan annettiin leikkiä laboratoriorotan kanssa, mutta aina tämän nähdessä kyseisen rotan tutkija päästi kovan pelottavan äänen tämän selän takana. Pian Albert alkoi pelätä heti nähdessään rotan - ja lopulta pelkäsi karvaisia asioita ylipäätään.
Albertin kaltaista käyttäytymistä voitaisiin toteuttaa hyvin yksinkertaisesti käyttämällä jotain hebbiläisen oppimisen kaltaista luomaan oppimisalgoritmi, joka poimii joitain piirteitä tilanteesta ja laukaisee paniikkireaktion aina kohdatessaan uudelleen samat ominaisuudet. Esimerkiksi se rekisteröi, että karvapeitettä näkyy usein samanaikaisesti kovien äänten kuulemisen kanssa, ja laukaisee sitten pelkoreaktion karvoituksen näkemisestä. Tämä olisi pelkkä pelkomalli, ja "vaaratila" olisi vilaus karvapeitteestä.
Haluamme pitää asiat yksinkertaisina, joten päätämme käyttää tällaista lähestymistapaa robotin pelkomallina. Luettuamme kirjan Consciousness and the Brain muistamme muutamia perusperiaatteita siitä, miten ihmisaivot toimivatkaan, ja päätämme kopioida ne, koska olemme laiskoja, emmekä halua laatia täysin uusia periaatteita:
Aivoissa on erityinen neuronien verkosto, jota kutsutaan globaaliksi neuronaaliseksi työtilaksi. Tämän työtilan sisältö on suunnilleen sama kuin tietoisuuden sisältö.
Voimme siis käsittää tietoisuuden työtilana, johon monilla eri aivojärjestelmillä on pääsy. Se voi sisältää kerrallaan yhden "palasen" informaatiota.
Aivoissa on useita eri järjestelmiä eri asioiden tekemiseen. Kun mentaalinen objekti tulee tietoiseksi (toisin sanoen alijärjestelmä projektoi sen työtilaan), monet järjestelmistä synkronoivat prosessinsa sen analysoinnin ja manipuloinnin ympärille.
Joten tässä on suunnitelmamme:
Robotilla on kiinteä järjestelmä, joka etsii merkkejä katastrofista. Tämä järjestelmä koostuu useista alikomponenteista. Yksi niistä etsii "kipu"-antureista merkkejä fyysisistä vaurioista. Toinen järjestelmä tarkkailee "nälkä"-antureita havaitakseen akun latauksen hiipumisen.
Mikä tahansa näistä hätätilanteista voi yksin tai yhdessä syöttää kielteisen palkkiosignaalin globaaliin työtilaan. Tämä kertoo muulle järjestelmälle, että kyseessä on epäedullinen tila, josta robotin pitäisi paeta.
Jos saavutetaan tietty "hädän" kynnys, nykyinen tilanne nimetään katastrofaaliseksi. Kaikki muut prioriteetit keskeytetään, ja robotti asettaa etusijalle tilanteesta poispääsyn. Muistot tilanteesta ja sitä edeltävistä tilanteista tallennetaan niille varattuun muistiin.
Kokemuksen jälkeen muisto katastrofisesta tilanteesta toistetaan tietoisuudessa sen analysoimiseksi. Tätä kertausta käytetään kouluttamaan erillinen pelkomalli, joka toimii tehokkaasti uudena "hätä"-järjestelmänä.
Robotin kävellessä ympäriinsä aistinvarainen informaatio ympäristöstä päätyy sen tietoisuuden työtilaan. Sen suunnitellessa tulevia toimia työtilassa simuloidaan aistinvaraista tietoa siitä, mitä näistä toimista seuraisi. Aina kun uusi pelkomalli havaitsee minkääntyyppisessä aisti-informaatiossa piirteitä, jotka se yhdistää katastrofisiin tapahtumiin, se syöttää "pelko"-tyyppistä "hätää" tietoisuuden työtilaan.
Joten jos robotti näkee asioita, jotka muistuttavat sitä kuuman hellanlevyn koskemisesta, se on taipuvainen menemään muualle; jos se kuvittelee tekevänsä jotakin, joka saisi sen tökkäämään kuumaa hellaa, niin se on taipuvainen kuvittelemaan tekevänsä jotain muuta.
Esittelyssä valvojat
Mutta onko tämä todella tarpeeksi? Olemme nyt periaatteessa kasanneet algoritmin varoittamaan robottia sen nähdessä asioita, jotka ovat aikaisemmin johtaneet huonoon lopputulokseen. Tämä saattaa riittää käsittelemään staattisia tehtäviä, kuten olla polttamatta itseään. Se vaikuttaa kuitenkin riittämättömältä käsittelemään sellaisia asioita kuin saalistajia tai teknologista työttömyyttä vastustavia mielenosoittajia, joita saattaa ilmetä monissa eri paikoissa ja yrittää aktiivisesti käydä kimppuun. Kun niistä näkyy merkkejä, vaara on jo ilmassa. Olisi parempi, jos voisimme oppia välttämään niitä kokonaan, jotta pelkomalli ei koskaan edes aktivoituisi.
Kun pohdimme tätä ongelmaa, selailemme Internetiä ja törmäämme blogikirjoitukseen, jossa esitetään yhteenveto artikkelista Saunders, Sastry, Stuhlmüller & Evans (2017). Hekin ovat huolissaan siitä, miten vahvistusoppija-agentteja estettäisiin päätymästä katastrofeihin, mutta heillä on jokseenkin erilainen lähestymistapa. Heidän mallissaan vahvistusopiskelija saa tehdä erilaisia asioita, jotka ihmisvalvoja sitten sallii tai estää. Erillinen "estäjä"-malli on koulutettu ennustamaan, mitä toimia ihmisvalvoja estäisi. Tulevaisuudessa jos robotti koskaan ryhtyy toimiin, joita "estäjä" ennustaa ihmisvalvojan kieltävän, se estää tämän toiminnan. Käytännössä järjestelmä koostuu kahdesta erillisestä osajärjestelmästä, joista yksi aliagentti yrittää maksimoida palkkiot, ja toinen aliagentti yrittää estää ei-hyväksyttyjä toimia.
Koska robotillamme on mukava modulaarinen arkkitehtuuri, johon voimme lisätä erilaisia aliagentteja kuuntelemaan ja tekemään toimenpiteitä, päätämme ottaa vaikutteita heidän ajatuksestaan. Luomme järjestelmän, joka kutsuu omia aliohjelmia yrittämään ennustaa ja estää toimia, jotka aiheuttaisivat pelkomallin käynnistymisen. Teoriassa tämä on tarpeetonta, sillä kun aikaa on riittävästi, jopa tavanomaisen vahvistusoppimisen pitäisi oppia välttämään pelkomallin laukaisevat tilanteet,. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppimalla voi kuitenkin kestää hyvin kauan oppia tarkalleen, mitkä tilanteet laukaisevat pelon, joten varaammme erillisen aliohjelman ennakoimaan sitä.
Jokainen pelkomalli on kytketty aliagenttiin, jota kutsumme valvojaksi. Kun pelkomalli on liittänyt joukon merkkejä lähestyvän katastrofin käsitteeseen, valvoja oppii ennustamaan, mitkä tilanteet laukaisevat pelkomallin. Samankaltaisuuksista huolimatta nämä ovat eri asioita: ensimmäinen näyttää, kun olet jo vaarassa, toinen yrittää selvittää, mitä voit tehdä, ettet koskaan päädy vaaraan. Pelkomalli saattaa oppia tunnistamaan merkkejä, joita teknologista työttömyyttä protestoivat mielenosoittajat yleensä käyttävät, siinä missä valvoja voi oppia sellaiset ympäristöt, joissa pelkomalli on aiemmin havainnut mielenosoittajia, esimerkiksi lähellä näiden päämajaa.
Sitten, jos valvoja ennustaa, että tietty toimenpide (kuten mielenosoittajien päämajaan meneminen) laukaisisi lopulta pelkomallin, se estää tämän toiminnan ja edistää jotakin muuta toimintaa. Voimme käyttää näiden alijärjestelmien vuorovaikutusta sen varmistamiseen, että robotti tuntee pelkoa vain tilanteissa, jotka muistuttavat katastrofaalista tilannetta niin paljon, että ne todella ovat vaarallisia. Samalla robotti ei pelkää suorittaa turvallisia toimia tilanteissa, joista se voisi päätyä vaaravyöhykkeelle, mutta jotka itsessään ovat turvallisia.
Lisäetuna voimme kierrättää valvojakomponentin tekemään myös samaa kuin estäjäkomponentti Saunders et al.:n artikkelissa alun perin teki. Eli jos robotilla on ihmisvalvoja, joka käskee tiukasti olemaan tekemättä jotain, se voi luoda valvovan aliohjelman, joka mallintaa tämän tarkkailijan ja samalla estää robottia tekemästä asioita, jotka malli ennustaa tarkkailijan hylkäävän.
Lelumallin kokoaminen
Jos robotti silti päätyy tilanteeseen, jossa pelkomalli hälyttää, haluamme saada sen pois tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Ehkä kannattaa kutsua juuri tähän tarkoitukseen erikoistunutta aliohjelmaa. Teknologisen työttömyyden vastustajat voisivat muun muassa käyttää liekinheittimiä sytyttämään robotin tuleen. Kutsutaan siis tämäntyyppisiä aliohjelmia, jotka on tarkoitettu vaaravyöhykkeeltä pakenemiseen, sammuttajiksi.
Miten järjestelmä toimii kokonaisuutena? Ensinnäkin eri aliagentit toimivat lähettämällä tietoisuuden työtilaan erilaisia mentaalisia objekteja kuten pelon tunteita tai aikomuksia, esimerkiksi aamupalan tekeminen. Jos useat aliagentit lähettävät identtisiä mentaalisia objekteja, sanomme heidän äänestävän saman kohteen puolesta. Jokaisella ajanhetkellä yksi lähetetyistä kohteista valitaan satunnaisesti työtilan sisällöksi, jolloin jokaisella objektilla on sen äänimäärään suhteutettu mahdollisuus tulla valituksi. Jos fyysistä toimintaa kuvaava mentaalinen objekti ("aikomus") päätyy työtilaan ja pysyy valittuna useiden ajanhetkien ajan, motorinen osajärjestelmä suorittaa tämän toiminnon.
Tilanteesta riippuen joillakin aliagenteilla on enemmän ääniä kuin toisilla. Esimerkiksi pelkomallin lähettämä pelko-objekti saa ääniä suhteessa siihen, kuinka voimakkaasti se on aktivoitunut. Tässä käsiteltyjen erikoistuneiden aliagenttien lisäksi on myös oletussuunnittelun aliagentti, joka vain suorittaa mitä tahansa toimia (eli lähettää työtilaan riippumatta siitä, mitkä mentaaliset objektit on kyseessä), jotka sen mielestä tuottavat suurimman palkkion. Tällä aliagentilla on vain rajallinen määrä ääniä.
Lisäksi on vielä olemassa itsestään kertova agentti, joka rakentaa sosiaalisiin tarkoituksiin ja myöhemmin jäsennettäväksi narratiivia robotin toimista ikään kuin se olisi yhtenäinen agentti. Motorisen järjestelmän tehtyä asioita itsestään kertova agentti tallentaa tämän jotakuinkin "minä, Robin Robotti, valmistin aamiaista munista ja pekonista" välittämällä tämän lausunnon työtilaan ja säilömällä sen episodiseen muistipaikkaan tulevaa käyttöä varten.
Mallin seuraukset
Onko tämä malli mistään kotoisin? Tarkastellaan muutamia sen vaikutuksia.
Ensinnäkin, jotta robotti voi ryhtyä fyysisiin toimiin, aikomuksen tehdä niin pitää pysyä tietoisuudessa riittävän kauan, jotta toiminta voidaan toteuttaa. Jos jotkut aliagentit haluavat estää tämän, niiden on koottava tarpeeksi ääniä saadakseen tietoisuuteen jonkin muun mentaalisen objektin korvaamaan tämän aikomuksen, ennen kuin se ehtii pysyä siellä niin kauan, että motorinen järjestelmä suorittaa sen. (Tämä vastaa ihmisen lopullinen veto -käsitettä, jossa tietoisuus on viimeinen paikka estää ei-tietoisesti aloitettuja toimia ennen niihin ryhtymistä.)
Toiseksi, eri aliagentit eivät näe toisiaan suoraan: ne näkevät vain toistensa toiminnan seuraukset, sillä se heijastuu työtilan sisältöön. Itsestään kertovalla agentilla ei varsinkaan ole mahdollisuutta saada tietoa siitä, mitkä aliagentit olivat vastuussa minkä fyysisen toiminnan tuottamisesta. Se näkee vain eri toimia edeltäneet aikomukset ja toimet itse. Siten se saattaa helposti päätyä rakentamaan narratiivin, joka muodostaa sisäisen käsityksen yksittäisestä agentista, vaikka todellisuudessa järjestelmä koostuu useista aliagenteista.
Kolmanneksi, vaikka aliagentit eivät pystyisi suoraan näkemään toisiaan, ne saattavat silti liittoutua keskenään. Jos esimerkiksi robotti seisoo hellan lähellä, uteliaisuuden ohjaama aliagentti voi ehdottaa sen tökkäämistä ("Haluan nähdä, saako tämä meidät polttamaan itsemme uudelleen!"), kun taas oletussuunnittelujärjestelmä voi ehdottaa illallisen kokkaamista, sillä se ennustaa tämän miellyttävän ihmisomistajaa. Näin valvoja, joka yrittää estää pelkomalliagentin aktivoitumisen, oppii lopulta, että jos se äänestää oletussuunnittelujärjestelmän aikomusta kokata illallista (minkä se näki aiemmin), uteliaisuuden ohjaama agentti saa vähemmän todennäköisesti sen aikomuksia tietoisuuteen. Näin vältetään hellan koskeminen, ja valvojan ja oletussuunnittelujärjestelmän tavoitteet päättyvät yhteneviksi.
Neljänneksi, tämä suunnittelu voi tehdä robotille todella vaikeaksi edes tulla tietoiseksi joidenkin valvojien olemassaolosta. Valvoja voi oppia tukemaan mitä tahansa muita mielen prosesseja, jotka estävät robottia toteuttamasta tiettyjä toimia. Se tekee tämän äänestämällä sellaisia mentaalisia objekteja, jotka suuntaavat käyttäytymistä mihinkään muuhun. Tämä saattaa ilmetä hienovaraisesti, kuten selittämättömänä kiinnostuksen puutteena johonkin, joka periaatteessa kuulostaa hyvältä ajatukselta, tai vain unohtamalla toistuvasti jotain, koska robotti näyttää aina eksyvän muihin asioihin. Itsestään kertova agentti, jolla ei ole aavistustakaan mitä tapahtuu, saattaisi sisäisessä kertomuksessaan selittää sen vain, että "Robin Robotti on joskus hajamielinen".
Viidenneksi, oletussuunnittelun aliagentti tekee jotain rationaalista suunnittelua muistuttavaa, mutta heikon äänivallan takia sen päätös todennäköisesti kumotaan, jos muut aliagentit eivät hyväksy sitä (elleivät jotkut aliagentit ole samoilla linjoilla). Jos jotkut toiminnot vaikuttavat kannatettavilta, mutta on valvojia, jotka estävät ne, eikä oletussuunnittelun aliagentilla ole nimenomaista edustusta niille, tämä voi ilmetä kaikenlaisena vitkuttelevana käytöksenä ja oletussuunnittelujärjestelmän lukuisina epäonnistuneina yrityksinä "saada itsensä tekemään jotain" käyttäen erilaisia strategioita. Mutta niin kauan kuin valvojat estävät näitä toimia, järjestelmä todennäköisesti pysyy jumissa.
Kuudenneksi, sekä valvojien että sammuttajien tarkoituksena on pitää robotti pois tilanteesta, joka on aiemmin nimetty vaaralliseksi. Valvojat hoitavat asian yrittämällä ehkäistä ennalta toimia, jotka johtaisivat pelkomalliagentin aktivoitumiseen; sammuttajat tekevät tämän yrittämällä valita toimia, jotka sammuttavat pelkomalliagentin sen aktivoiduttua. Mutta pelkomalliagentin aktivoituminen ei itse asiassa ole sama asia kuin vaarallisessa tilanteessa oleminen. Niinpä sekä valvojat että sammuttajat voivat joutua Goodhartin lain uhreiksi ja tehdä pelkomallia estäviä asioita ollen samalla merkityksettömiä katastrofitilanteiden välttämisessä.
Esimerkiksi "aktivistien päämajaan menemisen seurausten ajatteleminen" on jotain, joka saattaisi aktivoida pelkomalliagentin, joten valvoja voi yrittää estää pelkän ajattelemisen. Tästä on ilmeisenä seurauksena, ettei robotti voi ajatella selkeästi koko asiaa. Kun pelkomalli on jo aktivoitunut, sammuttaja voi samaan tapaan tehdä Goodhartit tukemalla mitä tahansa toimia, jotka auttavat aktivoimaan agentin, jolla on paljon äänivaltaa ja joka ajattelee jotain aivan muuta. Tämä voi johtaa pakkomielteisiin käytösmalleihin, jotka työntävät tehokkaasti pelkoa syrjään, mutta ovat hyödyttömiä robotin kaikkien todellisten tavoitteiden saavuttamisessa.
Pahimmassa tapauksessa tämä voi aiheuttaa toisiaan aktivoivien aliagenttien silmukoita, jotka vetävät vastakkaisiin suuntiin. Ensin hellakammoinen robotti juoksee pois hellan luota, kun se oli aikeissa tehdä aamiaista. Sitten yrittäessään tukahduttaa tämän pelon sammuttaja jumittaa robotin katselemaan kuvia viehkeistä alastomista roboteista, jotka vievät sen huomion ja siten lievittävät tehokkaasti hellaan kohdistuvaa pelkoa. Sitten toinen pelkomalli alkaa aktivoitua, malli joka pelkää epäonnistumista ja sitä, että robotti viettää niin paljon aikaa katsomassa kuvia viehkeistä alastomista roboteista, ettei se saavuta tavoitettaan aamiaisen tekemisestä. Tähän toiseen pelkomalliin liittyvä erillinen sammuttaja on oppinut, että robotin huomion keskittäminen viehkeiden alastomien robottien kuviin entistäkin voimakkaammin on kaikkein tehokkain tapa tilapäisesti vaimentaa tämä uusi pelko.
Nämä kaksi sammuttajaa ovat siis liittoutuneet keskenään ja ajoittain menestyksekkäitä tavoitteensa saavuttamiseksi, mutta sitten ensimmäinen - todettuaan alkuperäisen hellan pelon kadonneen - sammuu. Ilman ensimmäisen sammuttajan antamia ääniä tukemassa toista sammuttajaa pelko onnistuu nujertamaan toisen sammuttajan, jolloin robotti kiirehtii aamiaisen tekemistä. Tämä jälleen aktivoi sen hellapelon, mutta jos epäonnistumisen pelko pysyy riittävän vahvana, se voi voittaa hellapelon, ja robotti onnistuu tekemään aamiaista ajoissa...
Hmm. Ehkä tämä malli ei lopulta ole kovin kummoinen. Hieno juttu, että huomasimme nämä ongelmakohdat, joten ei ole mitään niille haavoittuvaisia mielen arkkitehtuureja kuljeksimassa ympäriinsä!
Internal Family Systems -malli
Mutta riittää hypoteettisista roboteista, siirrytään IFS-aiheeseen. IFS-malli ehdottaa ihmismielessä olevan kolmenlaisia "äärimmäisiä osia":
Karkotettuja kuvataan mielen osiksi, jotka säilyttävät muistoja menneistä traumaattisista tapahtumista, joita ihmisellä ei ollut resursseja käsitelliä. Ne ovat psyyken osia, jotka on sysätty erilleen muusta ja jäädytetty traumaattisen tapahtuman hetkeen. Kun jokin nostaa ne pintaan, ne yleensä täyttävät mielen tuskalla. Jollakulla voi esimerkiksi olla karkotettuna osa, joka liittyy aiempiin romanttisiin hylkäyksiin.
Valvojat ovat osia, joiden tehtävänä on pitää karkotetut pysyvästi karkotettuna tietoisuudesta. Ne yrittävät järjestää henkilön elämän ja psyyken niin, että karkotetut eivät koskaan pääse esiin. Valvojat saattavat esimerkiksi estää jotakuta yrittämästä päästä treffeille hylkäämisen pelon vuoksi.
Sammuttajat reagoivat karkotettujen aktivoiduttua ja yrittävät joko tukahduttaa karkotetun tuskan tai keskittää mielen johonkin muuhun. Kun joku esimerkiksi saa rukkaset treffikumppaniltaan, hän saattaa retkahtaa juomaan yrittäessään turruttaa kipua.
Joitakin IFS-mallin esityksiä on yksinkertaistettu yhdistämällä valvojat ja sammuttajat laajempaan suojelijoiden luokkaan, jolloin puhutaan vain karkotetuista ja suojelijoista.
Karkotettujen luominen ei rajoitu pelkästään tilanteisiin, joita tavallisesti pidämme vakavasti traumaattisina. Ne voivat syntyä myös esimerkiksi suhteellisen vähäisistä ikävyyksistä lapsuudessa, jos lapsi ei tuntenut voivansa hallita tilannetta.
Lisäksi IFS väittää, että voit käsitellä näitä osia eräänlaisina itsenäisinä alipersoonina. Voit viestiä niiden kanssa, pähkäillä niiden huolenaiheita ja vähitellen suostutella valvojat ja sammuttajat antamaan sinulle pääsyn karkotettuihin, jotka on pidetty poissa tietoisuudesta. Tekemällä tämän voit näyttää niille, että et ole enää tilanteessa, joka aiemmin oli katastrofaalinen, ja nyt sinulla on resursseja sen käsittelemiseen, mikäli jotain samanlaista tapahtuisi uudelleen. Tämä parantaa karkotetun ja antaa myös valvojien ja sammuttajien omaksua paremmat ja terveemmät roolit.
Kuten alussa mainitsin, kun kuulin ensimmäistä kertaa IFS:stä, hylkäsin sen useista eri syistä. Tässä oli esimerkiksi joitakin ajatuksiani tuolloin:
Koko malli siitä, miten jotkut osat mielestä ovat tuskissaan ja muut osat yrittävät tukahduttaa niiden kärsimyksen. Osuus karkotetuista oli kuvattu niin, että osa mielestä irtautuu suojatakseen muuta mieltä vaurioilta. Mitä? Siinä ei ole evoluution kannalta mitään järkeä! Traumaattinen tilanne on vain aisti-informaatiota aivoille, se ei ole kirjaimellinen aivovaurio. Mielten ei olisi ollut mitään järkeä kehittyä tavalla, joka aiheuttaisi osien irtaantumisen niistä ja pakottaisi muut osat mielestä yrittämään pitää ne tukahdutettuina. Miksi ei vain... koskaan vahingoittuisi ylipäätään?
Koko juttu osista persoonallisina hahmoina, joille voit puhua. Se... ei millään lailla kuvannut kokemuksiani.
Lisäksi, miten pelkästään itselleen puhumalla voisi korjata trauman tai syvälle juurtuneen käytöksen?
IFS:n mukaan jokaisella on "Todellinen Itse". Lainaus englanninkielisestä Wikipediasta: IFS käsittää myös ihmisten olevan kokonaisia tämän osien kokoelman alla. Jokaisella on todellinen itse, henkinen keskus, joka tunnetaan nimellä Itse sen erottamiseksi osista. Jopa ihmisillä, joiden kokemus on osien hallitsema, on pääsy tähän Itseen ja sen parantaviin ominaisuuksiin, joita ovat uteliaisuus, tunne yhteydestä, myötätunto ja tyyneys. IFS näkee terapeutin tehtävänä auttaa asiakasta erottautumaan osista ja pääsemään Itseen, joka voi sitten olla yhteydessä jokaiseen osaan ja parantaa ne, jotta osat voivat päästää irti tuhoisista rooleistaan ja päästä harmoniseen yhteistyöhön Itsen johdolla. Tämäkään... ei enää erityisesti kuulostanut olevan peräisin mistään järkevästä psykologiasta.
Toivon mukaan olen jo vastannut menneen itseni huoleen ensimmäisen kohdan suhteen. Malli itsessään puhuu valvojista, jotka suojelevat mieltä kivulta, karkotetuista, jotka on karkotettu tietoisuudesta, jotta niiden kipu pysyisi tukahdutettuina jne. Mikä on järkevä kuvaus subjektiivisesta kokemuksesta siitä, mitä tapahtuu. Mutta evoluution logiikka - mitä nyt voin sitä arvuutella - on hieman erilainen: pitää meidät poissa vaarallisista tilanteista.
Robotin tarina kuvaa todellista ”suunnitteluperustetta”. Karkotetut ovat itse asiassa aliagentteja, jotka ”jäädytetään traumaattisen tapahtuman ajankohtaan”, mutta ne eivät erkaantuneet suojellakseen mielen muita osia vaurioilta. Sen sijaan ne luotiin erillisenä muistilohkona sen varmistamiseksi, että muisto tapahtumasta ei unohtuisi. Valvojat taas ovat olemassa pitääkseen ihmisen poissa tällaisista katastrofisista tilanteista, ja sammuttajat niistä pakenemiseksi. Valitettavasti tämä rakennelma on alttiina erilaisille vikatiloille, samalla lailla kuin robottikin.
Kun tämä on pois alta, käsitellään jäljelle jääneitä ongelmia, joita minulla oli IFS:n kanssa.
Persoonalliset hahmot
IFS:n mukaan voit kokea karkotetut, valvojat ja sammuttajat mielessäsi jonain alipersoonallisuuksien kaltaisena - entiteetteinä, joilla on omat nimet, ulkonäkö, mieltymykset, uskomukset ja niin edelleen. Lisäksi tässä ei ole itsessään mitään epätervettä, eikä kyseessä ole aiemmin sivupersoonahäiriönä tunnettu dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Myös ihmiset, jotka ovat täysin terveitä ja normaaleja, voivat kokea tällaisen "moninaisuuden".
Tässä on tärkeää heti mainita, ettei kaikilla ihmisillä ole tätä merkittävissä määrin: sinun ei tarvitse kokea moninaisuutta IFS-prosessin toimimiseksi. Esimerkiksi omat osani tuntuvat enemmän kehollisilta tuntemuksilta ja palasilta haluja kuin alipersoonilta, mutta IFS toimii silti todella hyvin minulle.
IFS:n kehittäjä Richard Schwartz toteaa kirjassaan Internal Family Systems Therapy, että jos ihmisen aliagentit toimivat hyvin yhdessä, tämä tuntuu todennäköisesti enimmäkseen sisäisesti yhtenäiseltä. Toisaalta jos ihmisellä on paljon sisäistä konfliktia, tämä kokee todennäköisemmin koostuvansa useista osia, joilla on ristiriitaisia toiveita.
Mielestäni tämä kuulostaa järkevältä olettaen, että on olemassa jotain sellaista kuin itsenarratiivia luova aliagentti. Muistat varmaan, että tämä on mielen osa, joka tarkastelee mielijärjestelmän toteuttamia toimia ja sitten rakentaa selityksen, miten näihin toimiin päädyttiin. (Katso esimerkiksi artikkeleista introspektion rajoista ja the Apologist and the Revolutionary aiempaa näyttöä tällaisesta satuilevasta osasta, jolla on rajallinen pääsy todellisiin motivaatioihimme.)
Niin kauan kuin kaikki karkotetut, valvojat ja sammuttajat toimivat yhtenäisellä tavalla, resurssien suhteen säästeliäin malli, jonka itsenarratiivia kertova aliagentti voisi rakentaa, on yksinkertaisesti yhtenäisen itsen malli. Mutta jos järjestelmä ajautuu jatkuvasti voimakkaasti ristiriitaiseen käytökseen, silloin se ei välttämättä pysty hahmottamaan ristiriitoja yhden agentin näkökulmasta. Silloin se voi luonnostaan päätyä johonkin moniagenttista lähestymistapaa muistuttavaan ja kokea olevansa jaettu osiin.
Kevin Simler toteaa tekstissään Neurons Gone Wild, että voimakkaista riippuvuuksista kärsivät ihmiset vaikuttavat erityisen alttiilta kehittämään monen agentin narratiiveja:
[Suosittu radio-ohjelma] This American Life teki muutama vuosi sitten mukavan pätkän riippuvuuksista, jossa tuottajat - ilmeisesti pilke silmäkulmassa - pyysivät ihmisiä personifioimaan riippuvuutensa. "Oli kuin he olisivat odottaneet koko elämänsä, että joku kysyisi heiltä tämän kysymyksen", tuottajat sanoivat, ja kuvauksia sisäisen addiktion "äänestä" suorastaan pulppusi:
"Ääni on vastustamaton, aina. Olen kokonaan sen vallassa."
"Täysin hallitsematon. Sillä on oma elämänsä, enkä voi enää kesyttää sitä."
"Minulla on itse asiassa nimi äänelle. Kutsun sitä Staniksi. Stan on kaveri, joka kehottaa minua juomaan vielä yhden viinilasillisen. Stan on kaveri, joka kehottaa minua tupakoimaan."
Tämä ei kuitenkaan vaikuta siltä, että se selittäisi kaiken. Olen usein ollut hyvin dysfunktionaalinen ja olen aina kokenut hyvin intuitiiviseksi käsityksen mielen jakautumisesta osiin. Silti en enimmäkseen vaikuta vieläkään kokevan aliagenttejani läheskään niin ihmismäisiksi kuin jotkut muut selvästikin tekevät. Tiedän ainakin yhden ihmisen, joka päätyi löytämään IFS:n, koska hänellä oli kaikki nämä puhuvat hahmot päässään, ja hän etsi jotain, joka auttaisi häntä ymmärtämään sitä. Minulle ei ole koskaan ollut mitään senkaltaistakaan: olen kokenut voimakkaasti ristiriitaisia haluja, mutta ne olivat vain sitä, voimakkaasti ristiriitaisia haluja.
Voin vain olettaa, että sillä on jotakin tekemistä samantyyppisten erojen kanssa, joiden vuoksi jotkut ihmiset ajattelevat pääasiassa verbaalisesti, toiset lähinnä visuaalisesti, ja toiset vielä kolmannessa, vaikeasti kuvattavassa muodossa. Jotkut kaunokirjailijat kokevat spontaanisti hahmonsa todellisina ihmisinä, jotka puhuvat heille ja jopa häiritsevät kirjoittajaa ruokakaupassa, ja toiset eivät.
On todettu, että mekanismit, joita käytämme itsemme ja muiden ihmisten mallintamiseen, ovat päällekkäisiä - ei kovin yllättävää, ottaen huomioon, että sekä me että muut ovat (oletettavasti) ihmisiä. Vaikuttaa siis järkeenkäyvältä, että jotkut mekanismit muiden ihmisten hahmottamiseksi päätyisivät toisinaan myös spontaanisti käyttöön sisäisten aliagenttien tai niiden ryhmittymien hahmottamiseksi.
Miksi tämän tekniikan pitäisi olla eduksi henkiselle hyvinvoinnille?
Okei, oletetaan, että aliagentteihimme on mahdollista päästä käsiksi jotenkin. Miksi pelkkä näiden tahojen kanssa jutteleminen omassa päässämme auttaisi korjaamaan psykologisia ongelmia?
Voimme todeta karkotettujen, valvojien ja sammuttajien järjestelmän tulevan kalliiksi siinä mielessä, että se rajoittaa ihmisen vaihtoehtoja. Jos et halua koskaan tehdä mitään, mikä saattaisi johtaa hellan näkemiseen, se rajoittaa melkoisesti asioita, mitä voit tehdä. Epäilen vahvasti, että monet vitkuttelun muodot ja se, ettemme onnistu saamaan aikaiseksi mitä haluaisimme, ovat enimmäkseen yliaktiivisten valvojien ilmentymiä. Siksi on tärkeää, että tällaisia entiteettejä ei luoda, ellei tilanne todella ole sellainen, johon päätyminen olisi luokiteltava ehdottoman epähyväksyttäväksi.
IFS:n teoria mainitsee, että kaikki tuskalliset tilanteet eivät muutu traumoiksi: vain ne, joissa tunsimme itsemme avuttomiksi, eikä meillä ollut tarvittavia resursseja niiden käsittelemiseen. Tämä on loogista, koska jos olisimme pystyneet käsittelemään tilanteen, se ei ole voinut olla niin katastrofaalinen. Tapahtuman välittömät jälkiseuraukset ovat myös tärkeitä: tuskalliseen tilanteeseen päätyvä lapsi ei välttämättä traumatisoidu, jos tällä on aikuinen, joka voi myöhemmin auttaa jäsentämään tapahtuneen rauhoittavassa tilanteessa.
Mutta tilanteet, jotka olivat aiemmin katastrofaalisia ja mahdottomia käsitellä, eivät välttämättä ole sitä enää. Vaikuttaa tärkeältä olla mekanismi, joka päivittää katastrofaalisten tapahtumien varaston ja purkaa suojaukset sen ympäriltä, jos suojaus osoittauu tarpeettomaksi.
Miten tämä prosessi yleensä tapahtuu ilman IFS:ää tai muuta varsinaista terapiaa?
Usein puhumalla kokemuksistasi jonkun luotettavan ihmisen kanssa. Tai kirjoittamalla niistä itseksesi tai blogissa.
Tekstissäni kirjasta Consciousness and the Brain mainitsin, että kun mentaalinen objekti tulee tietoiseksi, monet eri aivojärjestelmät synkronoivat käsittelynsä sen ympärille. Epäilen, että syy siihen, miksi monilla on niin voimakas tarve keskustella traumaattisista kokemuksistaan jonkun toisen kanssa, on se, että tämä on tapa tuoda nämä muistot tietoisuuteen kaikkine yksityiskohtineen. Kun olet kaivannut traumaattiset muistosi varastosta, niiden sisältö voidaan käsitellä ja arvioida uudelleen. Jos aivot tulevat siihen tulokseen, että sinulla on nyt resursseja käsitellä tätä tapahtumaa, mikäli koskaan päädyt siihen uudelleen, tai jos se on jotain, mitä ei yksinkertaisesti voi enää tapahtua, muisto voidaan poistaa varastosta, eikä sinun tarvitse enää välttää sitä.
Mielestäni on myös tärkeää, että vaikka traumaattisesta tapahtumasta kirjoittamisesta riittää joskus parantumiseen, usein on tehokkaampaa, jos sinulla on sympaattinen kuuntelija, johon luotat. Traumoihin liittyy usein jonkin verran häpeää: ehkä sinua kutsuttiin laiskaksi lapsena ja pelkäät edelleen toisten pitävän sinua laiskana. Ystävät jotka hyväksyvät sinut ja ovat valmiita kuuntelemaan asioitasi ovat jo itsessään merkki siitä, että aiemmin pelkäämäsi asia ei ole enää uhkana: on ihmisiä, jotka pysyvät rinnallasi, vaikka tietävät salaisuutesi.
Puhuessasi ystävällesi traumaattisesta muistostasi käyt läpi varastoituja muistoja, jotka on tallennettu karkotettuun aliagenttiin. Tietty muistipiiri - yksi useista piireistä, jotka ovat erikoistuneet tuskallisten muistojen säilyttämiseen - on aktiivisena ja lähettää sisältönsä globaaliin työtilaan, jossa se käännetään sanoiksi.
Tämä tarkoittaa, että tietyssä mielessä ystäväsi puhuu suoraan karkotetulle.
Voisitko muokata tämän prosessin sellaiseksi, että et edes tarvitsisi ystävää ja voisit läpikäydä koko prosessin sisäisesti?
Aikaisemmassa tekstissäni totesin, että kieltä voisi tarkastella tapana yhdistää kahden ihmisen aivot yhteen. Aliagentti aivoissasi tuottaa jotain, joka ilmentyy tietoisuudessasi, välität sen ystävällesi, se ilmentyy hänen tietoisuudessaan, ystäväsi aivojen aliagentit manipuloivat sisältöä jotenkin ja sitten lähettävät sen takaisin tietoisuuteesi.
Jos kerrot ystävällesi traumastasi, olet tietyssä mielessä liittämässä työtilasi yhteen ja annat tiettyjen aliagenttien omassa työtilassasi viestiä ystäväsi työtilan "sympaattinen kuuntelija" -aliagenttien kanssa.
Joten mikset antaisi "sympaattinen kuuntelija" -aliagentin työtilassasi kytkeytyä suoraan traumatisoituneihin aliagentteihin, jotka ovat myös omassa työtilassasi?
Mielestäni jotain tällaista tapahtuu tehdessäsi IFS:ää. Käytät tekniikkaa, joka on suunniteltu aktivoimaan relevantit aliagentit hyvin erityisellä tavalla, mikä mahdollistaa tällaisen "kytkyttämisen" ilman, että tarvitaan toista ihmistä.
Oletetaan esimerkiksi, että juttelet valvoja-aliagentille, joka haluaa piilottaa heikkoutesi jossain asiassa ja menee puolustuskannalle heti aiheen noustessa esiin. Yksi tapa, jolla sen aktivoituminen voi ilmentyä, on syöttää näitä defensiivisiä ajatuksia ja reaktioita suoraan työtilaasi. Tällöin koet ne omina ajatuksinasi ja mahdollisesti objektiivisesti tosina. IFS kutsuu tätä "sulautumiseksi". Olen aiemmin käyttänyt myös termiä "kognitiivinen fuusio", mikä on olennaisesti sama asia.
Sulautuneena pysymisen sijaan käytät erilaisia eriyttämisen/kognitiivisen defuusion tekniikoita, jotka korostavat sitä, miten nämä ajatukset ja tunteet tulevat tietystä mielesi osasta. Voisit ajatella tätä niin, että paketoit ylimääräistä sisältöä ajatusten ja tunteiden ympärille ja katsot niitä sitten käärepaperin (joka ei tietenkään ole sinua) läpi, sen sijaan että kokisit ajatuksia ja tunteita suoraan (jolloin saatat kokea ne omiksesi). Esimerkiksi IFS-kirja Self-Therapy ehdottaa tätä eriyttämistekniikkaa (muiden ohessa):
Anna visuaalisen kuvan osasta [aliagentista] muodostua. Tämä saa sen tuntumaan erilliseltä entiteetiltä. Tämä lähestymistapa toimii vieläkin tehokkaammin, jos osa on selvästi jonkin matkan päässä sinusta. Mitä kauempana se on, sitä selkeämpi erottelu syntyy.
Toinen tapa visuaaliseen eriyttämiseen on piirtää tai maalata kuva osasta. Tai voit valita omasta kodistasi esineen, joka edustaa osaa sinulle, tai löytää kuvan siitä lehdestä tai Internetistä. Konkreettinen esitys osasta auttaa luomaan välimatkaa.
Ajattelen tätä jonain sellaisena, että otat kyseisen aliagentin, reitität sen vastauksen visualisointialijärjestelmän kautta ja sitten näet puhuvan ketun tai mitä ikinä näetkään. Ja tämä on havainnollistus, johon muiden ihmisten kanssa puhumiseen tarkoitetut sisäiset alijärjestelmät voivat vastata. Sitten voit käydä vuoropuhelua osan kanssa (suullisesti tai muuten) tavalla, jossa sen vastaukset on selvästi merkitty siltä tuleviksi, eivätkä ne sekoitu yhteen työtilan muiden ajatusten kanssa.
Tämä mahdollistaa sympaattinen kuuntelija -aliagentin ja karkotetun/valvojan/sammuttajan aliagentin sisällön pitämisen selkeästi erillään toisistaan, jolloin voit tarkastella emotionaalista sisältöä kuin ulkopuolisena kuuntelijana ja estää itseäsi imeytymästä siihen mukaan. Muokkaat aivojasi niin, että työskentelet terapeutina ja asiakkaana samaan aikaan.
Itse
IFS väittää, että kaikkien eri osien ja aliagenttien alla on olemassa "todellinen itse", johon voit oppia pääsemään. Kun olet tässä Itsessä, vallalla ovat tyyneys, uteliaisuus, selkeys, myötätunto, varmuus, luovuus, rohkeus ja tunne yhteydestä. Vähintään osittain Itsessä olemisen sanotaan olevan edellytys osatyöskentelylle: jos et ole, et voi arvioida osien malleja objektiivisesti. Osat aistivat tämän, ja seurauksena ne eivät jaa mallejaan kunnolla, estäen sellaisen globaalin uudelleenarvioinnin niiden sisällöstä, joka päivittäisi sen.
Tämä oli se osuus, mistä olin aluksi kaikkein skeptisin, ja mikä sai minut useimmiten päättämään, että IFS:ään ei ollut tarvetta perehtyä. Voisin helposti kuvitella mielen koostuvan erilaisista aliagenteista. Mutta sitten se olisi vain lukuisia aligentteja kokonaisuudessaan, ilman mitään yhtä, jonka voisi nimetä "todelliseksi" itseksi.
Vilkaistaan kuitenkin IFS:n kuvausta siitä, miten tarkalleen päästä Itseen. Tarkista vaikuttaako siltä, että olisit sulautunut johonkin osaan. Jos olet, irtaudut siitä. Sitten tarkistat, oletko sulautunut minkään muun osan kanssa. Jos olet edelleen, irtaudut myös siitä. Sitten jatkat tätä, kunnes et löydä mitään osaa, johon saattaisit olla sulautunut. Jäljellä ovat vain aiemmin mainitut kahdeksan ominaisuutta, mikä vaikuttaa eräänlaiselta globaalilta tilalta, ilman erityistä osaa, jolta ne tulisivat.
Ajattelen nyt "Itsen" edustavan tilaa, jossa mikään aliagentti ei saa suhteetonta osuutta äänivallasta, ja kaiken käsittelee järjestelmä kokonaisuudessaan. Muistat että robottitarinassa katastrofaaliset tilat olivat tilanteita, joihin organismin ei tulisi koskaan päätyä. Aliagentin aktivoituminen tämän estämiseksi on eräänlainen ensisijainen ohitus normaalille ajattelulle. Se estää sinua olemasta avoin ja tyyni ja utelias, koska joku aliagentti pitää tällaista vaarallisena. Jos sitten sammutat tai keskeytät kaikki nämä ensisijaiset ohitukset, niin mielen oletustila ilman ohituksia vaikuttaa sellaiselta, jossa on Itsen ominaisuudet.
Tämä itse asiassa sopii varsin hyvin erääseen malliin myönteisten tunteiden tehtävästä. Fredrickson (1998) ehdottaa, että myönteisillä tunteilla on tärkeä tehtävä saada meidät osallistumaan toimintaan, kuten leikkiin, ympäristön tutkiskeluun ja muiden ihmisten seurasta nauttimiseen. Näiden seurauksena syntyy taitoja, tietoa, sosiaalisia yhteyksiä ja muita resursseja, jotka saattavat olla meille hyödyksi tulevaisuudessa. Jos aktiivisia uhkia ei ole päällä, tämä tarkoittaa tilanteen olevan toistaiseksi melko turvallinen, joten on järkevää palata myönteiseen tilaan, jossa ollaan avoimia uudelle.
Kirja Internal Family Systems Therapy nostaa isoon rooliin sen, että kaikilla, jopa kaikkein traumatisoituneimmilla ihmisillä, on lopulta Itse, johon he pääsevät. Se selittää tämän niin, että mieli on järjestelty suojelemaan sitä vaurioilta, ja osilla jotka irtautuvat Itsestä aina, kun se muutoin vahingoittuisi. Uskon, että todellinen selitys on paljon yksinkertaisempi: mieli ei kerrytä vaurioita, se vain kerää koko ajan pidempää luetteloa tilanteista, joita ei pidetä turvallisina.
Sivuhuomautuksena tämä malli saa minut vähemmän hämmentyneeksi itsevarmuuden suhteen. Vaikuttaa siltä, että ihmiset tuntevat voimakasta vetoa itsevarmoihin tyyppeihin, ja että on myös jossain määrin mahdollista teeskennellä itsevarmuutta, kunnes se muuttuu aidoksi. Mutta jos itsevarmuus kerran on niin houkuttelevaa, ja voimme teeskennellä sitä, miksi evoluutio ei ole vain tehnyt kaikista oletusarvoisesti itsevarmoja?
Osoittautuu, että kyllä se on. Syy siihen, miksi teeskennelty itsevarmuus muuttuu vähitellen aidoksi, on että pakottamalla itsesi toimimaan itsevarmoilla tavoilla, jotka aiemmin tuntuivat vaarallisilta, mielesi saa tietoa osoittamaan, ettei tällainen käytös ole niin vaarallista kuin alun perin ajattelit. Tämä sammuttaa vähitellen ne ensisijaiset ohitukset, jotka pitivät sinut aiemmin pois Itsestäsi, kunnes pääset siihen luonnollisesti.
Syy siihen, miksi Itsessä oleminen on edellytys IFS:n tekemiselle, on osien väliset ristiriidat. Muistat esimerkiksi hellakammoisen robotin, jonka sammuttaja-aliagentti sai vetäytymään hellasta katselemaan viehkeitä alastomia robotteja. Tämä laukaisi aliagentin, joka pelkäsi nakurobottien tiirailun estävän robottia saavuttamasta tavoitteitaan. Jos robotti yrittäisi nyt tehdä IFS:ää ja puhua sammuttaja-aliagentille, joka sai sen pakenemaan helloja, tämä saattaisi tuoda mieleen sisältöä, joka aktivoi aikaansaamattomuutta pelkäävän karkotetun. Sitten tämä karkotettu saisi mielen tulvimaan kielteisiä muistoja saavuttaakseen ensisijaisen ohituksensa "meidän on päästävä pois tästä tilanteesta" ja estäen prosessin etenemisen. Niinpä kaikkien aliagenttien, joilla on vahvat mielipiteet tilanteesta, on oltava ei-sulautuneita, ennen kuin integraatio voi edetä.
IFS:llä on myös erillinen käsite "Itsejohtajuudesta". Tämä on prosessi, jossa useat aliagentit alkavat vähitellen luottaa Itseen, niin että ne antavat ihmisen pysyä yhä enemmän Itsessä jopa hätätilanteissa. IFS näkee tämän myönteisenä kehityksenä, ei vain siksi, että se tuntuu hyvältä, vaan koska se tarkoittaa enemmän kognitiivisia resursseja kyseisen hätätilan todelliseen käsittelemiseen.
Mielestäni tämä kytkeytyy takaisin alkuperäiseen käsitteeseen, jonka mukaan aliagentit syntyvät luomaan ensisijaisia ohitusmekanismeja tilanteissa, joita ihmisellä ei ollut alun perin resursseja käsitellä. Monet IFS:n mainitsemista aliagenteista näyttävät syntyvän lapsuuden kokemuksista. Lapsella on paljon vähemmän kognitiivisia, sosiaalisia ja emotionaalisia resursseja ikävien tilanteiden käsittelemiseen, jolloin on järkevää välttää ne vain kategorisesti ja turvautua erityisiin ohitusmekanismeihin varmistaakseen, että näin tapahtuu.
Lapsen kognitiiviset kyvyt, mallit maailmasta ja itsesääntelytaidot eivät ole vielä täysin kehittyneet, joten tämän saattaa olla vaikeampi pysyä poissa vaarallisista tilanteista ilman, että luodaan ensisijaisia ohitusmekanismeja. Aikuisella on kuitenkin tyypillisesti paljon enemmän resursseja kuin lapsella. Jopa hätätilanteessa voi olla paljon parempi pysyä rauhallisena ja analysoida tilannetta käyttämällä kaikkia omia aliagenttejaan, sen sijaan, että muutamat niistä ottaisivat ohjat päätöksenteossa. Niinpä minusta tuntuu - sekä teoriassa että käytännön tasolla - että itsejohtajuuden kehittäminen on todella arvokasta.
Sitä vastoin en halua antaa kuvaa, että olisi hyvä tavoite olla kokematta lainkaan kielteisiä tunteita. Joskus sulautuminen aliagentin kanssa ja siitä seuraavat kielteiset tunteet ovat oikea valinta kyseisessä tilanteessa. Sen sijaan että tukahduttaisimme kielteiset tunteet kokonaan, itsejohtajuudessa pyritään pääsemään tilaan, jossa mielen järjestelmä kokonaisuutena tukee kaikkia tunnereaktioita.
Jos siis tuntuu vihaiselta tai surulliselta tai katkeralta tai mikä tuntuukin sopivalta tilanteeseen, voit antaa itsesi tuntea olosi sellaiseksi ja antautua tälle tunteelle vastustamatta sitä. Tämän seurauksena kielteisistä tunteista tulee vähemmän epämiellyttäviä, koska on vähemmän aliagentteja yrittämässä taistella niitä vastaan. Ja jos kielteinen tunnetila ei enää osoittaudu hyödylliseksi, järjestelmä kokonaisuudessaan voi vain siirtyä takaisin Itseen.
Lopuksi
Olen antanut tässä lyhyen yhteenvedon IFS-mallista ja selittänyt, miksi se mielestäni on järkeenkäypä. Tämä ei tietenkään riitä mallin toteamiseen todeksi, mutta se voisi auttaa tekemään mallista riittävän uskottavan, jotta sitä kannattaisi ainakin kokeilla.
Uskon, että useimmat ihmiset voisivat hyötyä IFS:n oppimisesta ja tekemisestä itselleen joko yksin tai yhdessä ystävän kanssa. Olen sanonut, että karkotetut/valvojat/sammuttajat johtuvat tyypillisesti traumasta, mutta on tärkeää ymmärtää, että näiden tapahtumien ei tarvitse olla mitään rankan traumaattisia. Tavalliset, normaalit lapsuuden vaikeudet, joita kaikilla on ollut, voivat tuottaa tällaisia aliagentteja. Muista, että vaikka pidät lapsuuden tapahtumaa vähäpätöisenä nyt, se ei tarkoita sitä, että se tuntui vähäpätöiseltä lapsena. IFS:ää tehdessäni olen löytänyt karkotettuja liittyen muistoihin ja tapahtumiin, joiden en luullut jättäneen mitään kielteisiä jälkiä, mutta silti näin oli käynyt.
Muista myös, että joidenkin valvojien läsnäoloa voi olla todella vaikea huomata: jos ne tekevät työnsä tehokkaasti, et ehkä koskaan saa niistä vihiä. "Minulla ei ole traumoja, joten en hyötyisi IFS:n käytöstä" ei välttämättä ole totta. Sen sijaan piirteet, joita käytän havaitsemaan tarpeen sisäisen työn tekemisestä, ovat seuraavat:
Jos näin ei ole, usein se johtuu sisäisistä ristiriidoista, jotka on ratkaistava - ja IFS, yhdistettynä muihin menetelmiin, kuten fokusointiin ja meditaatioon, on ollut erittäin hyödyllinen näiden sisäisten konfliktien ratkaisemisessa.
Vaikka et olisi vakuuttunut siitä, että IFS:n tekeminen itsellesi olisi hyvä ajatus, mielestäni sen karkotettujen, valvojien ja sammuttajien viitekehyksen omaksuminen on hyödyksi muiden ihmisten käytöksen parempaan ymmärtämiseen. Niiden dynamiikkaa on kuitenkin helpompi tunnistaa muissa, jos sinulla on kokemusta niiden tunnistamisesta itsessäsi.
Jos haluat lisätietoja IFS:stä, suosittelisin aloittamaan Jay Earleyn kirjasta Self-Therapy. Jos pitäisi valita mitä/miten/miksi-kirjat, tämänhetkiset ehdotukseni olisivat:
Tämä teksti on kirjoitettu osana Foundational Research Instituten tukemaa tutkimustyötä. Kiitos kaikille, jotka antoivat palautetta artikkelin aiemmista englanninkielisistä versioista: Eli Tyre, Elizabeth Van Nostrand, Jan Kulveit, Juha Törmänen, Lumi Pakkanen, Maija Haavisto, Marcello Herreshoff, Qiaochu Yuan ja Steve Omohundro.
Lisätietoa IFS:stä (ja joistain muista artikkelissa ohimennen mainituista tekniikoista) hieman humanistisemmassa muodossa löydät Kaj Sotalan ja Maija Haaviston alkuvuonna 2020 ilmestyvästä teoksesta Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään.